Tïistai 11.10.16 Santiago de Compostela. Eilen kävelin kuudennen kerran caminoni päätösetappia Santiago de Compostelan katedraalin aukiolle. Näissä päivissä on aina jotakin samanlaista kuin lapsena ja koululaisena lukukauden viimeisenä päivänä päättäjäisiin mentäessä. Jokin pitkä vaihe on päättymässä ja mielessä kihelmöi tyytyväisyys tämän suorituksen loppuun saattamisesta. Mielessä on tietysti myös odotusta pienestä juhlahetkestä ajatuksella - jonkinlaisen juhlan olen ansainnut.

Samaan aikaan mieli on haikea. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Tätäkö minä kauan suunnittelin ja valmistelin? Tätäkö minä tällä viikkojen hikisellä punnertamisellani etsin? Haikeutta tuo myös ero niin kovin monista menneiden viikkojen aikana tutuiksi ja läheisiksikin tulleista vaeltajakumppaneista. Heidät on tottunut näkemään albergassa aamumurahtelevina ja tukka pystyssä, sitten hetken päästä reitillä iloisina "Buen camino"-tervehtimässä, juomaa ja banaania tarjoamassa tai sitten illalla pikkuisen kahvilan keikkuvassa pöydässä käymässä intensiivistä keskustelua ihmistä ja maailmaa koskettavista asioista. Se on ollut ja on usein sellaista yhteistä henkistä sisaruutta tai veljeyttä, joka ei ole tarvinnut raameikseen tietoa toisen henkilökohtaisesta taustasta, ominaisuuksista, uskonnosta tai poliittisesta taustasta, ei varallisuudesta tai aviosäädystä. Keskustelun aloittamiseen on useimmiten riittänyt etunimi ja kiinnostus tutustua. Tässä vaiheessa, perilletuloa seuraavana päivänä huomaa miettivänsä, missä kulkee nyt se aina iloinen alaskalainen pariskunta, joille ei tarvinnut turhaa kuvailla Suomen pakkasia tai metsiä. Heille se oli kotiakin tutumpi. He asuivat sillä samalla napapiirillä kuin mekin. Tai minne jatkoi matkaansa se ystävällinen virolainen vaalea sisaruspari, jotka yllättivät suomalaiset eräällä taukopaikalla kommentoimalla sivusta puhtaalla suomenkielellä. Missä kulkee sympaattinen ja itsepäinen tanskalainen Elisabeth, jonka kanssa vaelsimme reitin ainoina pyhiinvaeltajina kymmenen paahtavan helteistä päivää Malagasta Cordobaan? Usean päivän hollantilaisen vaelluskumppani Susanin tiedän olevan tulossa noin seitsemän päivän päässä Santiago de Compostelasta Camino via de la Plataa kulkemassa. Ranskalaisen Cyril-isän, Marie-Sophie-äidin ja heidän puolivuotiaan Laetitia-vauvansa tapasimme tänään vielä Santigon pilvisellä kadulla, hymyilevinä ja iloisina kuten aina aiemminkin. Hekin olivat perillä vajaan yhdeksänsadan kilometrin ja kahden kuukauden vaeltamisen jälkeen. Ja monet, monet muut ystävälliset ja mielenkiintoiset ihmiset. Ne muunlaiset joko kulkevat ohitse ilman erityistä huomiota tai minä jätän huomiotta. Siihenkin caminolla kulkeminen antaa vapauden. Tällaista elämä on. Ihmisten parissa ja kanssa antoisaa.

Ainakin ensi kertaa pitkän vaelluksensa katedraalin aukiolle päättävälle vaeltajalle hetki on suuri ja ainutkertainen. Kun saa viikkojen ja satojen kilometrien punneruksen onnistuneesti päätökseen, olo on tietysti sankarin olo ja sen haluaisi muidenkin huomaavan ja huomioivan. Santiago de Compostelan asukkaat eivät juuri yksittäistä tulijaa huomaa tai erityisesti huomioi - sitä on turhaa odottaa. Punaista mattoa ja torvisoittokuntaa ei tulija kohtaa vaikka kuinka kokisi ne ansainneensa. Syy on tietysti yksinkertainen. Kaupunkiin virtaa lähes läpi vuoden joka päivä noin tuhat vaelluksensa päättävää pyhiinvaeltajaa. Santiagolaisille tämä hikisten ja suoritustaan riemuitsevien ihmisten joukko on niin arkipäivää kuin arkipäivä voi yleensä olla. Ei tästä innostumattomuudesta heitä voi moittia. Päätösjuhlat kannattaa pitää toisten vaeltajien kanssa ja riemuita niiden kanssa, jotka iloon voivat itsekin samaistua.

Tuesday 11.10.16 Santiago de Compostela. Yesterday I closed for sixth time my last camino etapa entering the square of Catethdral of Santiago de Compostela. This moment has always something similar than a pupil or a student has when the  last day of the season is present and she/he is walking to the closing seremonies. Something long is about to end and the person has a feeling of satisfaction of accomplishing something important. At the same moment she/he has a feeling that even a minor party has been deserved, in a way or another.

On the other hand you feel a bit blue and empty at the moment. Was it really this I was looking for? Really this that I made plans and preparations for a long time? Was it really this that I pushed with a lot of sweats for so many weeks?

Most of all a pilgrim like me feels blue because of so many human contacts which have became close and warm are approaching their end. For so many days and weeks you have used to see them a bit grumpy and hair not combed in mornings and after a while smiling and happy greeting you with "Buen camino"-greeting somewhere by the camino track. And after a while they are offering you a banana or water or having an intensive debate with you at a little and unstable bar table in a bar in village almost in the middle of nothing. It has been and is such kind of sisterhood and brotherhood in which there, a day after my arrival in Santiago I find myself wondering, where is that nice Alaskan couple, who had a clear vision how Finnish winter and forests look like. They knew that as well as they knew Alaska. They lived just by the same Polar Circle as we in Finland do, on the opposite side of the globe. Or I find myself wondering where are these friendly Estonian sisters, who surprised us Finns by commenting our discussion with perfect Finnish language. Where takes her steps bright, positive and intelligent Danish Elisabeth with whom I had a privilege to be the only pilgrim on our ten days from Malaga to Cordoba? I know that Susan from the march city Nijmegen, Holland is approaching Santiago in a distance of 7 days. We were pushing our camino kilometers together some days until Caceres.

The loveley French family, mother Marie-Sophie, father Cyrie and baby Laetitia I met today on cloudy Santiago street, smiling and happy as I have seem them always. They had reached their destination yesterday in Santiago as many of us did satisfied after their almost 900 kilometers and two months walk. I really raise my hat high to this positive trio.

And so many interesting, friendly and positive people with whom our ways have crossed during these 46 days. Those moments will be my emotional and experimental capital for a long time. By this I want to send my virtual thanks for You all.

To live in a real word, to be realistic in this world there are also other kinds of people doing the camino. People who do not want to get to know you or you do not want to get to know. That is not a problem in the camino. You have total freedom here. For me this is an absolute essence of the camino and nobody should not get hurt of it. If there is a person who does not like to know you, she/he goes by "without seeing you". If there is a person you do not want to get aquainted, you go by her/him "without seeing her/him". So simple - as in life in general.

That is how life is. With people. So inspiring.

A pilgrim who finishes her/his camino first time by walking to the square of the catethdral regards that moment personally very emotional and unique. Many week´s and many hundred´s of kilometers pushing is has been completed succesfully. Feeling is heroic and it is human to have a wish that also others regocnize that and give some credit and glory to pilgrim´s success. For an individual pilgrim it is useless to wait that citizens of Santiago de Compostela would do that. No red carpets are spread for pilgrims to walk to the catethdral, no brass bands either. The reason is very simple why not. Almost through every year about one thousand individual pilgrims arrive every day in catethdral square smiling and satisfied. For local people in Santiago this is so much their everyday life that it is hard to find something more usual. There is no reason to blame them of this, I think. They cannot celebrate every individual pilgrim 300 000 times a year. These upraising parties (farewell-parties as well) are better to have with fellow-pilgrims who share this common experience.

Kampasimpukan kuorisymboli on vakiintunut pyhiinvaellusreittien symboliksi. Suuissa kaupungeissa tämä reittiä osoittava merkki on yleensä kiinnitetty pronssisena katukiveykseen. Näin myös Santiago de Compostelassa. - The shell symbol is the symbol of all pilgrimage routes in Spain. In big cities this symbol is often seen on bronze on pavement stones.

Se on nyt tässä. 1240 kilometriä ja 46 päivää Malagasta Santiago de Compostelaan. Se oli Camino Mozarabe. Oikealla sisareni Saija, vasemmalla hyvä ystävämme Päivi. - Mission accomplished. 1240 kilometers and 46 days from Malaga to Santiago de Compostela. Saija, my sister on right, Päivi our good friend on left.

Santiago de Compostelan katedraalin kellarissa on hopea-arkku, jossa kerrotaan olevan apostoli Jaakobin luut. - In basement of Catethdral of Santiago de Compostela there is a Silver coffin in which bones of apostle Jacob´s bones are being reserved.

Tämä sympaattinen perhe on myös saavuttanut päämääränsä. Vajaat yhdeksänsataa kilometriä ja kaksi kuukautta Ranskasta Espanjan läpi Santiago de Compostelaan. Kaikkea hyvää Teille Marie-Sophie, Cyril ja pikkuinen Laetitia tulevassa elämässänne. - This happy and always positive family has also reached their destination Santiago de Compostela. Almost 900 kilometers and two months from France to Santiago de Compostela. All the best to You Marie-Sophie, Cyril and Laetitia.